Kirsi Raetsaari
Perheessämme oli viime keväänä abiturientti, jonka tavoitteena oli valmistua keväällä ylioppilaaksi. Löydettyäni keittiön laatikosta miltei loppuun syödyn sinkkipurkin ja näin syksyn kokeiden kolkutellessa ovella, jäin miettimään ohjauksen suhdetta nuoren arkeen.
Perheen projekti
Kirjoitusurakka oli koko perheen yhteinen. Ei sillä, etteikö abi olisi täydellisesti huolehtinut itsenäisesti opiskelurutiineistaan, yöunistaan ja välineistään eväitä myöten. Perheenä aloitimme valmistautumisen oikeastaan jo edellisenä kesänä pohtiessamme lukuvuoden lomia: talvilomalle ei varattu ulkomaanmatkaa, koska se olisi ollut mitä suuremmassa määrin epäreilua abille, jonka ensimmäinen koepäivä koitti talviloman jälkeisenä tiistaina.
Lukuvuoden alussa abi osallistui jo kahteen kokeeseen, joten pääsimme tutustumaan päivän aikatauluihin. Kokelaalle oli järjesteltävä kyyti aamulle, sillä lähes tunnin bussimatka ei ollut meille vaihtoehto, kun paikalla oli koepäivinä oltava jo hyvän aikaa ennen aamukahdeksaa. Syksyllä kuitenkin tunnelma oli vielä rento, sillä jos jotain olisi sattunutkin, kokeet olisi voinut suorittaa kevään tutkintokerralla ja silti keväällä valmistuminen olisi ollut mahdollista.
Kevään flunssakauden koittaessa alkoi jo vähän kuumottaa. Käsiä pestiin ja vitamiineja syötiin porukalla, sillä mistäpä muualta kotona nenä kiinni läppärissä istuva abi olisi kulkutaudin saanut kuin jonkun perheenjäsenen koulusta tai työpaikalta. Katastrofiajatukset roikkuivat ilmassa, mutta ääneen niitä ei puhuttu – mitäpä sitä stressiä suotta lietsomaan.
No mitä sitten, vaikka joku koe olisikin jäänyt suorittamatta ja valmistuminen siirtynyt syksyyn? Ei yhtään mitään, ainakaan koko elämän mittaisen matkan näkökulmasta! Nuoremme tuntien olisimme kuitenkin olleet valtavan surullisia, sillä hänellä itsellään oli kirkas tavoite päästä jatko-opintoihin ja levittää siipensä. Tälläkin tavalla vanhempien kuuluu unelmia tukea, ajattelimme. Jatko-opintovaihtoehtojen pohtimiseenkin tarjoilimme, pyytämättäkin, peilauspintaa.
Tulevaisuuden tukeminen
Ohjaajana mietin, kuinka saisimme nuorten ohjauksen sisältöihin kirkkaammin mukaan perheet ja muut nuorelle tärkeät arjen ympyrät. Ehkä kaikissa perheissä ei ole ymmärretty nuoren tavoitteita yhteisenä projektina. Se ei tarkoita äitien ja isien kutsumista mukaan keskusteluihin (no, miksei joskus sitäkin) vaan sen tosiasian hyväksymistä, että nuori rakentaa tulevaisuuttaan suhteessa perheeseen, ystäviin ja muihin hänelle tärkeisiin läheisiin.
Voisimmeko ohjauksessa tukea perheitäkin jollain tavalla? Perhe voi parhaassa tapauksessa tukea nuoren itsenäistymisprosessia monin tavoin, mutta nuoren on kuitenkin itse uskallettava rakentaa omat päätöksensä. Ne eivät silti synny tyhjiössä: hyvää tarkoittava neuvo ”tee oma päätöksesi, koska kyse on sinun elämästäsi” voi jopa ahdistaa. Rakkaan perheen ja ystävien arvomaailmalla ja asenteilla on väliä. Välimatkoilla on väliä. Harrastuksilla on väliä. Mitä irtautuminen kasvuympyröistä kenellekin tarkoittaa ja kuka siinä kulkee rinnalla?
Loppujen lopuksi uran ja elämän suunnittelussakin on kyse arkielämisen tutkimuksen mukaisesti tasapainoilusta itselle merkityksellisten asioiden välillä sekä sen ymmärtämisestä, mitä haluamme elämässämme ylläpitää ja mitä muuttaa. Perheessä tätä tasapainoilua voidaan tukea vaikkapa yhdellä sinkkitabletilla tai autokyydillä kerrallaan. Mitä tämän tasapainoilun tukeminen tarkoittaa ohjauksessa?
Kirjoittajasta
Kirsi Raetsaari työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston Opinto- ja uraohjaajien koulutuksessa. Hän on elänyt lukion arkea yli 20 vuotta aineenopettajana ja opona sekä kolme vuotta äitinä. Ohjauksessa, sen opettamisessa ja tutkimisessa Kirsiä kiinnostavat erityisesti ohjausyhteistyö ja toimijuus sekä niiden suhde ohjaustyön rakenteisiin.