Nimi: Susanna Ahteensuu

Paikkakunta: Turku

Työtehtävä ja -paikka: Uraohjaaja, ohjauksen kehittämisasiantuntija, Turun yliopisto

Ohjaajaksi ajautumalla vai valitsemalla?

Olen kertonut urapolustani pariin otteeseen kasvatustieteen opiskelijoille, jollainen olin aiemmin itsekin. Samalla olen pohtinut, miten paljon on ollut kysymys ajautumisesta, sattumasta ja toisaalta valinnoista. Kuinka paljon on ollut kysymys toimintahorisontista, (havaituista ja arvioiduista) mahdollisuuksista, verkostoista, ominaisuuksista… Kiinnostuin ohjauksesta auttamisen ja ongelmanratkaisun näkökulmista aikoinaan kasvatustieteen opintojen harjoittelussa. Hakeuduin harjoitteluun, koska se oli turvallinen vaihtoehto suoraan silmieni edessä, mutta toisaalta myös koin, että pääsisin auttamaan muita konkreettisesti. Pääsin harjoittelun aikana tiukkoihin paikkoihin ohjaamaan ja neuvomaan muita, usein itseäni paljon kokeneempia yliopisto-opiskelijoita ja hakijoita. Harjoittelulla oli merkittävä vaikutus siihen, missä olen nyt, 16 vuotta myöhemmin. Pääsin tutustumaan yliopiston toiminta- ja ohjauskulttuuriin esimerkiksi opintoneuvojana ja halusin syventää osaamistani ohjaajana.

Jatkoin maisterin tutkinnon ja pedagogisten opintojen jälkeen opiskelua opinto-ohjaajan erillisillä opinnoilla Jyväskylän yliopistossa. Matkustaessani Jyväskylään lähiviikoille sain mahdollisuuden paitsi irtautua hetkeksi pikkulapsi- ja työarjesta myös kasvattaa ohjaajaidentiteetin. Opintojen jälkeen koin itseni aina ohjaajaksi, vaikka vuosien varrella tarjoutuvat etenemismahdollisuudet veivät enemmän hallinnollisiin ja suunnittelutyyppisiin tehtäviin esimerkiksi koulutussuunnittelijaksi aineenopettajakoulutukseen, erikoistumiskoulutuksiin ja koordinaattoriksi maahanmuuttajataustaisille opettajankoulutusta järjestävään hankkeeseen. Pidin ohjausta aina mukana myös näissä tehtävissä ja samalla identifioiduin kollegoiden keskuudessa ohjaajaksi.

Opinto-ohjaajasta uraohjaajaksi

Siirtymä opinto-ohjauksen parista uraohjaukseen mahdollistui joitakin vuosia sitten, kun siirryin Turun yliopiston työelämäpalveluihin kotimaan harjoittelusta vastaavaksi suunnittelijaksi. Nimike on siinä mielessä hämäävä, että suunnittelijat toimivat myös uraohjaajina opiskelijoille ja valmistuneille. Työelämäpalveluissa on aina ollut innovatiivista ja osaavaa porukkaa töissä, ja olin äärimmäisen onnellinen ja ylpeä, että sain olla osa sitä. Nautin myös erityisesti asemoitumisesta opiskelun ja työelämän rajapinnalle osaamisen, työnhaun, urasuunnittelun, asiantuntijuuden kasvun ja rekrytoinnin teemojen pariin. Yliopistossa on valtava määrä eri alojen opiskelijoita. Uraohjauksen ja muiden, opiskelijoiden työllistymistä edistävien palveluiden haasteena on aina ollut se, miten päästä opiskelijoiden luokse silloin, kun se olisi mielekästä. Mikään viestintä ei tavoita kaikkia ja toisaalta pienellä porukalla ei voida edes pyrkiä jokaisen opiskelijan juttusille. Ehkä taustani kasvatustieteessä ja koulutussuunnittelussa toi mukanaan pedagogista näkökulmaa, tai ainakin sellaisten linssien läpi minua katsottiin.

Pidänkin omalla urallani jonkinlaisena saavutuksena sitä, että saimme urasuunnitteluun liittyviä opintojaksoja integroitua opetussuunnitelmaan. Saimme näkyvyyttä opiskelijoiden suuntaan olemalla siellä missä opiskelijat ovat ja saimme selkeitä, pysyviä opintopisteytettyjä kursseja tarjolle niistä kiinnostuneille. Tänäkin päivänä tarjolla ovat esimerkiksi Työelämätaidot ja urasuunnittelu- ja Suunnitelmallinen työnhaku -opintojaksot. Koska omat kätemme eivät yllä kaikkialle, on parempi pyrkiä jakamaan osaamista ja asiantuntemusta muiden toimijoiden, kuten opettajien ja HOPS-ohjaajien kesken. Näin syntyi työelämäyhteyshenkilöiden verkosto Aamupalaa ja työelämäasiaa -tilaisuuden jälkimainingeissa (eikö olekin markkinoiva nimi tapahtumalle?!). Erityisen iloinen olin viime syksynä, kun sain harjoittelutukiuudistuksen läpi ja yliopiston rahallinen tuki taattiin kaikille opiskelijoille kerran opintojen aikana. Työllistymistä edistävää työtä tämäkin, mutta enemmän systeemiin vaikuttamalla.

Ohjauksen kehittäjänä toimiminen

Työurani varrella myös yliopiston ohjauskulttuuri on ollut suuressa muutoksessa. On alettu ymmärtää, että yliopisto-opiskelijatkin tarvitsevat tukea ja ohjausta opintoihin ja työelämään liittyviin pohdintoihin ja valintoihin, ja että ohjaamiseen tarvitaan asiantuntemusta ja osaamista. Merkki tästä kulttuurimuutoksesta lienee myös se, että yliopistolle perustettiin ohjauksen kehittämisasiantuntijan tehtävä, johon ilokseni pääsin viime syksynä. Tässä tehtävässä kutoutuu yhteen se, mitä olen vuosien saatossa tehnyt ja nähnyt ohjauksen parissa yliopistomaailmassa. Onneksi myös kehittämisasiantuntijana voin antaa uraohjausta ja sillä tavalla pysyä jalat maassa ja järki päässä. Kehittämisen osalta paljon on meneillään. On rakennettu ohjaajien verkostoa (yliopistolla on ohjaajia hyvin monenlaisessa eri positiossa), organisoitu ohjaajille koulutusta, muotoiltu ohjauspalveluja. Ohjausosaamisen kehittäminen on yksi tehtävän keskeisimmistä sisällöistä.

Uraohjaajana jatkui tarve kehittyä ja uudistua ohjaustyössä. Vuosi sitten valmistuimme muutaman kollegan kanssa ratkaisukeskeisiksi valmentajiksi ja toukokuussa myös motivaatiovalmentajiksi. Työnohjaajan koulutus ja uraohjaajan erikoistumiskoulutus ovat vielä haaveissa, tuskin tämä kouluttautumisen tarve loppuu ikinä. Valmentajakoulutuksen pohjalta perustin myös oman toiminimen, jonka eteenpäin vieminen on ruuhkavuosien tiimellyksessä jäänyt lähinnä veroilmoituksen täyttelyyn. Sain hyvää sparrailua ja esimerkkiä Johanna Ruhaselta Helsingin yliopistosta, ja sitä tulen tarvitsemaan jatkossakin. Joskus vielä tulee hetki kehittää omaa yrittäjyyttä!

Harjoittelijoita ohjatessa on täytynyt analysoida omaa ohjaajuutta. Koen, että aivan uran alussa ja toisaalta myös uusien ohjaustehtävien alussa tärkeimmältä tuntui tieto. Ajatuksena on, että tiedolla autetaan ja että ohjaajalla täytyy olla jotain uutta annettavaa ohjattavalle. Ohjaajan pitää olla asiantuntija. Ehkä monet teistäkin samaistuvat tähän tunteeseen. Kun ohjaajana on toiminut pidempään, huomaa helposti, etteivät asiantuntemus tai varsinkaan ”hyvät neuvot” ole useinkaan avain ongelmien ratkaisuun ja joskus ongelmat ovat niin viheliäisiä, ettei niitä voi ratkaistakaan. Tällaiseen epäselvyyteen ja epävarmuuteen heittäytyminen vaatii jonkun verran sietämistä, pokkaa ja itsereflektointia ohjaajalta. Se vaatii kuuntelemiseen paneutumista, tutkiskelevaa asennetta ja usein myös itsehillintää. Pitääkö minun ohjaajana päästä sanomaan tämä asia juuri nyt? Joskus tässä tasapainoilussa onnistuu paremmin, joskus huonommin, joskus positio on enemmän opettajamainen, joskus kannatteleva (kiitos Sanna Vehviläinen). Asiantuntemuksella on myös paikkansa ohjaajan työkalupakissa, mutta samoin sen ymmärtämisellä, että ohjattavat on oman elämänsä asiantuntijoita.

Yliopiston opiskelijoiden kanssa toimiminen on ollut monin tavoin antoisaa ja opettavaista. Monesti olen ollut ohjattavan kanssa samassa tilanteessa itsekin tai ohjattavalla on ollut valtavasti enemmän tai muuta kokemusta kuin itselläni. Hienoa ohjauskeskusteluissa on oppia lisää erilaisista aloista, tehtävistä, poluista ja tulkinnoista. Olen todella kiitollinen monille minua matkan varrella auttaneille, esimerkiksi harjoittelijoille, Niinalle, Tiialle, Minnalle, Lauralle, Irmelille, Henriikalle, Sarille, Karille, Jennille, Marialle, Anulle, Johannalle, Hannalle, Petrille, Jonille, Ameyalle, Jaanalle, Pilville, Minnalle, Juhalle, Oscarille, Jannelle, Fannylle, Annalle, Lotalle, Charlottalle, Krafulle, Matiakselle, Ericille, Jarkolle, Reetalle, Annalle ja onolaisille. Erityinen kiitos kuuluu Sanna Tuomiselle, joka on nostanut ammatillista itsetuntoani antamalla arvostusta ja mahdollisuuksia. Hän näkee sen hyvän, mitä muissa on ja nostaa sitä. Taito, jota itsekin haluan opetella.