Nimi: Päivi Montgomery
Paikkakunta: Kerava
Työtehtävä ja -paikka: Kehityspäällikkö, MPS
Löysin 14-vuotiaana isoveljeni kirjahyllystä kirjan nimeltään Kuka minä olen? Uteliaana avasin sen ja ryhdyin tutkimaan sisältöä. Minulle avautui täysin uusi maailma, kun luin kirjan esittelemiä psykologian ja sosiaalipsykologian klassisia tutkimuksia. Zimbardon vankila -kokeesta Milgramin tottelevaisuus -kokeeseen ja kaikkea siltä väliltä. Minulla oli täysin uutta, että tällaisia asioita oikeasti tutkitaan. Aihe kiehtoi minua valtavasti. Etsin pienestä sivukirjastostamme hyllyn nimeltä psykologia ja kahlasin läpi melkein kaikki kirjat, joita oli noin puolentoista metrin verran. Halusin tulla isona psykologiksi.
Pidin nuorena itseäni taiteellisena, luovana ja älykkäänä. Tai jos se nyt ihan älykkäänä niin ainakin ihmisenä, joka kiinnostuu teoreettisista asioista, kuten filosofiasta ja elämänkatsomuksesta. Tällaiseen minäkuvaan psykologi-identiteetti istui helposti.
Psykologiksi ryhtyminen ei ollut ihan helppoa. Lukion jälkeen haahuilin, en yhtä enkä kahta vaan peräti kolme välivuotta. Hain välillä opiskelemaan avoimeen yliopistoon. Vanhempani päivittelivät, että tuosta tytöstä ei kyllä tule koskaan mitään. Työvoimatoimistossa ajattelivat varmaan samoin, ja lähettivät minut ohjaavaan koulutukseen. Tämä koulutus antoi toisen sysäyksen uravalinnoilleni. Nuorten ohjaavaa koulutusta veti nimittäin psykologi. Tällaistakin työtä psykologina voisi siis tehdä, ajattelin ja päätin hakea jälleen kerran opiskelemaan psykologiaa. Viimein onnistuin siinä.
Jännästi suunnitelmani kiersivät kaikenlaisen varsinaisen auttamistyön kaukaa. Se ei vain oikein löytänyt paikkaansa identiteetissäni. Tarkoitan auttamistyöllä kliinistä psykologin työtä tai terapiatyötä. Ehkä ajattelin, että en osaa auttaa ketään. Ehkä ajatus keskustelutyöstä ei vain kuulostanut tarpeeksi jännittävältä.
Ensimmäinen työpaikkani oli koulupsykologin sijaisuus. Lapset olivat ihania ja rakastin työskentelyä heidän kanssaan, mutta en silti unohtanut aiempia unelmiani. Seurasin työpaikkailmoituksia ja päätin lähettää hakemuksen Amieduun, jossa haettiin kouluttajaa. Soitin työnantajalle, mutta tämän mukaan minulla ei ollut vielä tarvittavaa kokemusta. En lannistunut vaan kysyin kannattaisiko minun jatkossa olla yhteydessä uudelleen, jos heille tulisi jotain minulle sopivaa. Kyllä, kuulemma kannattaisi.
Niinpä otin asiakseni soitella kuukauden parin välein työnantajalle ja kysellä, joko nyt olisi jotain sopivaa. Lopulta työnantaja tarjosi minulle sijaisuutta ohjaavana kouluttajana, ilmeisesti väsyneenä jatkuvan soitteluuni.
Amiedussa hurahti seitsemän vuotta. Pidin työstäni ja sen antamista haasteista, mutta toisaalta aloin kaivata jotain vaihtelua. Opiskelijoiden työllistyminen vaikutti erittäin hankalalta. Käsittelimme enemmän sellaisia asioita kuin alkoholismi, mielenterveysongelmat ja somaattiset sairaudet. Varsinaista uraohjausta en aina päässyt tekemään. En vieläkään nähnyt itseni hoivaajana tai auttajana. Näin itseni kouluttajana ja valmentajana, joka saa ihmisestä parhaat puolet esille ja suuressa viisaudessaan ohjaa tätä kohti antoisaa työuraa.
Eräänä joulukuisena päivänä tein päätöksen, että haen uutta työpaikkaa. Kahden viikon kuluttua kirjoitin jo nimet työsopimukseen MPS:n kanssa. Tämä tapahtuikin helposti. Lähetin vain avoimen hakemuksen ja saman tien minulle soitettiin ja pyydettiin haastatteluun. Työhöni kuului ensisijaisesti soveltuvuusarviointiin tekeminen sekä rekrytointiprosessit. Hulahdin kylmään veteen, sillä kiire ja paine oli työpaikalla valtava eikä osaavia psykologeja ollut aina helppo löytää. Tein hommia hiki hatussa ja välillä jäivät yöunetkin vähäisiksi. Minulla oli pienet lapset kotona ja pienten lasten vanhemmat tekevät tunnetusti ylityönsä öisin. Lisäksi jatkuva arviointien tekeminen alkoi jurppia, sillä se on aika liukuhihnatyötä, vaikka sinänsä onkin erittäin mielenkiintoista.
Koska olin jo tehnyt aiemmin uravalmennuksia, sujahdin jossain välissä myös uudelleensijoittumisvalmennusten pariin. Se tuntui hieman enemmän omalta jutulta, mutta halusin silti tehdä myös arviointeja ja rekrytointeja. Olin innokas työntämään nenäni mukaan uusiin asioihin ja halukas kehittämään palvelujamme. Jossain vaiheessa minut valittiin johtoryhmään vastaamaan uudelleensijoittamispalveluista. Tunsin, että olin omalla paikallani ja varmaankin työurani huipulla. Mutta minä en olisi minä, jollen olisi ryhtynyt miettimään, että mitäs nyt sitten?
Kohtalo kehitteli minulle uutta askarreltavaa, kun sairastuin viruksen aiheuttaman flunssaan syksyllä 2018. En koskaan toipunut flunssasta, vaan minulle tuli ME-tauti (myalginen enkefalomyeliitti) eli krooninen väsymysoireyhtymä. Sairastumisen jälkeen olen horjunut työkyvyn rajamailla ja ollut pitkiä jaksoja sairaslomilla. Tälläkään hetkellä en ole varma kykenenkö jatkossa töihin vai en.
Yllätyksekseni työkyvystä on ollut mahdollista luopua henkisesti. Aiemmin luulin työkyvyttömyyden olevan katastrofi. Jos kerran asia näin kuitenkin on, niin sitten en tee töitä. Työidentiteettini roikkuu silti mukana työkyvyttömyydestä huolimatta. Kerron yhä ihmisille olevani konsultti, uraohjaaja ja rekrytoija.
Fyysinen toimintakykyni heikentyi entisestään. Lopulta en kyennyt tekemään juuri muuta kuin lukemaan, katselemaan Netflixiä ja odottamaan, että joku tekisi minulle ruokaa. Tällöin mieheni ehdotti minulle oman YouTube-kanavan perustamista, sillä aivoni toimivat ja suu käy edelleen. Ajatus tuntui ensin ihan mahdottomalta, mutta lopulta päätin kokeilla perheeni avulla. Minä kun en voi juuri tietokonetta käyttää. Tämänkin tekstin teen sanelemalla ja joku perheenjäsenistäni korjaa sanelun virheet.
En voinut keksiä muuta aihetta kanavalleni kuin uravinkit. Niin kiinni olen ammatillisessa identiteetissäni ja niin paljon nämä asiat vielä pyörivät mielessäni. Ehkä työidentiteetistä ei sittenkään tarvitse luopua, vaikka itse työstä joutuisikin luopumaan? Ehkä kannan uraohjaajuutta mukanani hautaan saakka, riippumatta siitä teenkö enää töitä vai en.
toimittanut: Tiina Äijänaho