Nimi: Jussi Onnismaa 
Paikkakunta: Helsinki
Työtehtävä ja -paikka: Työnohjaaja, työnohjaajien kouluttaja, tietokirjailija
Urakiito psykiatrisesta sairaalasta vankilaan
Olen joissain yhteyksissä yrittänyt keventää tunnelmaa kertomalla, että urani eteni psykiatrisesta sairaalasta vankilaan. Lapsuuden koti- ja kasvuympäristö vaikuttivat ratkaisevasti auttamisammattiin päätymiseeni. Vanhempani olivat töissä psykiatrisessa sairaalassa, ensin Tampereen rajoilla Pitkäniemessä ja sitten pääkaupungin laitamilla Nikkilässä, joka oli tuolloin Pohjoismaiden suurin alan laitos.
Sairaala oli itsestään selvä työnantaja. Olin 15-vuotiaasta kesätöissä ensin puutarhalla ja pesulassa ja lukioaikana kouluttamattomana hoitajana eli vipparina 3-vuorotöissä sairaalan useimmilla osastoilla. Laitoshoidon valot ja varjot tulivat tutuiksi. Tällaisia suuria laitoksia kritisoitiin aiheellisesti, mutta niiden myöhempi alasajo ja pitkäaikaisten asukkaiden äkillinen häätö ‘avohoitoon’ oli ihmisoikeusrikkomus.
Koulun jälkeen muille maille töihin lähtö tyssäsi viime hetkellä työlupaan 1970-luvun lopun laman vuoksi. Opiskeluajan järjestelin kesälukioita ja ulkosuomalaisten koululaisten kesäkursseja, ja valmistumisen aikoina aloitin ohjaavan koulutuksen opettajana aikuiskoulutuskeskuksessa, mikä oli todellinen yliopistoni. Ensin tein töitä pakolaisten kanssa, sitten lusin lähes 1980-luvun ajan Sörnäisten vankilassa, koska olimme ideoineet sinne muutaman kuukauden mittaisen vapauteen valmentavan jakson.
Muun ohjaavan koulutuksen tavoin sisältönä oli runsaasti ryhmä- ja yksilöllistä ohjausta. Erityispiirteenä oli muun muassa taide- ja sosiodraamajaksoja sekä perustaitoja kuten äidinkieltä. Järjestimmepä ison vankilanäyttelyn Vanhalle ylioppilastalolle 1987, mikä oli avajaispäivänä ykkösuutinen ja kiinnitti huomiota vankilaolojen takapajuisuuteen. Näyttelyn osana toimitimme vankila-antologian ‘Vain koira lentää aurinkoon’.
Kunnollista vaikuttavuustutkimusta vapauteen valmennuksesta ei tehty, mutta huvin vuoksi laskeskelimme, että yksi tai muutama vankilaan palaamaton tuottaisi ohjauksen ja valmennuksen hinnan yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin. Rahasta puhuttaessa ohjaajat itsekin mieltävät itsensä usein vain resurssien kuluttajina, vaikka ohjaus voi yhtä lailla tuoda yhteiskunnalle resursseja.
Yksilöllistymistä vai henkilökohtaistumista
1990-luvun puolella olin muissa ohjaavan koulutuksen hankkeissa, kunnes siirryin Opetushallitukseen aikuisopiskelun henkilökohtaistamista suunnittelemaan. Mainio henkilökohtaisia opiskeluohjelmia kehittävä työryhmä kutsuttiin kokoon. Hopsaamisideat siirtyivät myöhemmin myös korkeakouluihin. Työryhmässä ideoimme ja saimme läpi ison EU-rahoitteisen oppilaitosten työtä tukevan aikuiskoulutuksen henkilökohtaistamishankkeen (AiHe).
Opiskelun henkilökohtaistuminen on eri asia kuin yksilöllistyminen. Itseohjautuvuuspuhe on abstraktia, epämääräisiä vaatimuksia linkoavaa puhetta, jonka avulla leikkauksia on helppo oikeuttaa. Ohjauksesta ja oppimisesta puhutaan oppikirjoissa usein vain yksilöllisenä toimintana ja palveluna. Vankilavuodet ja muu ohjaava koulutus opettivat minulle kantapään kautta ryhmän merkityksen voimauttajana ja valtauttajana. Ihminen on asioille merkityksiä antava laji, ja merkityksiä annetaan paljolti juuri ryhmän dialogissa. Tiedosta ei sinänsä ole puutetta, mutta puutetta on useinkin omaa suuntautumista ja toimijuutta tukevasta tiedosta. Valinnat ovat omia, mutta ryhmä kannattelee asioiden prosessointia, kun keskeneräisistä asioista voi ja uskaltaa puhua ääneen. Voi käydä niinkin, että vasta kuultuaan sanovansa jotain, puhuja itsekin kuulee, mitä mieltä on asioista. Vertaisryhmän palaute on yhtä tärkeää tai tärkeämpää kuin ohjaajan palaute.
Olikin vaikea ymmärtää, miksi TE-hallinto korvasi myöhemmin 2000-luvulla ohjaavan koulutuksen erilaisilla yksilöllisillä valmennusjaksoilla, joihin tuloksellisuusmittarien vuoksi kannattaa valikoida helpoimmin työllistyvät.
Hinta–hinta-suhde ratkaisee
Jo 1990-luvun alussa ammatillinen aikuiskoulutus sai olla uusliberalismin suomalainen koelaboratorio. Yhdessä yössä resurssit putosivat puoleen, ja yhteistyökumppanit eli koulutuksen tilaajat ja toteuttajat muutettiin koulutus- ja ohjaustuotteiden ostajiksi ja myyjiksi. Sisältökysymysten yhteinen pohdinta muuttui tarjouskilpailuiksi, joissa halvin tarjous voitti. Opinto-ohjaajat ja kuraattorit poistettiin aikuisoppilaitoksista ja opiskelijat määriteltiin itseohjautuviksi. Monimutkaisessa elämäntilanteessa olevien aikuisten ohjausta sai tehdä ikään kuin salaa, kun ohjaajien toimenkuvaa pyrittiin muuttamaan markkinoijiksi ja tuotetarjottimien suunnittelijoiksi. Monikulttuurisuutta kaivattiin juhlapuheissa, mutta olemassa olevaa monikulttuurisuutta ei nähty. Huippupuhe eli huiputus alkoi jo tuolloin.
Brittipääministeri Margaret Thatcherin tunnettu mietelmä ’Talous on vain väline, tarkoitus on muuttaa ihmisten sielua’ ei aikuiskoulutuksessa toteutunut. Reaktiona ohjaavan koulutuksen työyhteisö keskusteli ohjauksesta jatkuvasti. Vaikka ajattelu- ja keskusteluaikaa ei tuolloinkaan annettu, aikaa otettiin yhteiseen ajatteluun. Keskustelut nostivat esiin ohjausammattilaisten vastamuistin. Pohdittiin, mitä ryhmä- ja yksilöllisessä ohjauksessa oikeastaan tapahtui ja mitä oltiin tekemässä. Millä kielellä ohjauksesta pitäisi puhua, jotta tieto välittyisi eri tahoille? Mitä eri tahot odottivat ohjaukselta? Myös nykyisen kaltaista uraohjaajien yhteistyötä ja alan täydennyskoulutusta suunniteltiin, vaikkei paukkuja vielä ollut toteutukseen asti. Näissä keskusteluissa marinoituina yksi jos toinenkin työyhteisön jäsen lähti tutkimaan ohjausta ja kirjoittamaan siitä.
Monivuotisen ohjauksen ihmettelyn jälkeen aloitin samaan aikaan työnohjaajakoulutuksen ja väitöskirjaopinnot. Ohjausaiheisen väitöskirjan teko ei ainakaan suurimmassa yliopistossa ollut legitiimiä vielä 1990-luvulla, joten useat tutkijat suuntautuivat muualle. Oli mukava havaita, että muualla maassa ja maailmalla oli pohdittu samanlaisia asioita, osin samanlaisella kielelläkin kuin työyhteisössämme. Toki opinnot ja kansainväliset konferenssit toivat aivan ennakoimattomia näkökulmia.
Kärpästen surinaa korvissa?
Eri maissa on viime vuosikymmeninä puhuttu elinaikaisesta tai elinikäisestä ohjauksesta, mikä on lisännyt päättäjien painetta lisätä tai ainakin olla rajusti vähentämättä ohjauksen resursseja. Sannan Marinin hallitusohjelmassa todetaan:
‘Luodaan kattavat elinikäisen ohjauksen palvelut, jotta kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet jatkuvaan oppimiseen ja jotta osaamisen kehittämistä ohjataan yksilön ja yhteiskunnan kannalta strategisesti. Ohjauksen avulla tuetaan myös aikuiskoulutuksessa aliedustettujen ryhmien osallistumista jatkuvaan oppimiseen.’
Oli tavattoman mukavaa osallistua ‘Career development and public policy’ -prosessin vuosituhannen vaihteen intensiiviseen alkuvaiheeseen. Mukaan lähtivät OECD, EU-komissio, ILO ja Maailmanpankki sekä ohjausammattilaisia, tutkijoita ja päättäjiä noin 20 maasta. Tavanomaisen kongressiturismin sijasta tehtiin paljon raakaa työtä, jotta ura- ja ohjauskysymykset ujuttautuisivat päättäjien agendalle, kun kysymykset olivat siihen asti olleet vain kärpästen surinaa korvissa. Elinaikainen ohjaus onkin sittemmin ollut EU:n ja OECD:n vakiosanastoa, ja yhteisiä politiikkaohjelmia on tehty, vaikkei tämä aina vieläkään näy työn käytännön resursseina.
Opetushallinnon jälkeen seuraava 20 vuoden työrupeamani sujui yliopistoissa (opo-koulutus ja täydennyskoulutuksen hankkeet) ja viime vuodet, yliopiston ajettua täydennyskoulutuksen alas, olen ollut ammatinharjoittajana – työnohjaajana, työnohjaajien kouluttajana, organisaatioiden kehittäjänä ja tietokirjailijana.
Kertomus vai kertominen?
Neljännellä urallani työnohjaajana olen saanut vaellella antropologin tapaan vieraissa kulttuureissa. Opin ihmettelemään organisaatioiden ‘itsestään selvyyksiä’ sekä monenlaisia kommunikaatio- ja johtamistyylejä. Organisaatiot toimivat usein hyvin kummallisesti, eikä niitä voi useinkaan ymmärtää, saati hallita, mutta niitä voi ihmetellä.
Keskustelut kollegoiden kanssa ovat myös viime vuosikymmeninä olleet minulle yhtä kuin happi. Ammatillista(kin) hengissä pysymistä auttaa kolme asiaa: kannattelu, kannattelu ja kannattelu. Kun ohjaajan työnä on kannattelu, hän tarvitsee sitä myös itse. Työnohjaus voi olla ihmettelyn apuna. Ei kannata jäädä odottamaan sopivaa aikaa, vaan ottaa aikaa yhteiseen sisään- ja uloshengittämiseen.
Tässä kuvattu uratarina on lähes varjoton. Työelämä on kuitenkin täynnä varjoisia kertomuksia. Tutkimuksessa tunnistettiin myös työelämän sosiaalista kärsimystä parantavia kertomusmalleja: yrittäjyyskertomus, kohtuullistamiskertomus, sairauden parantamiskertomus, riitauttamiskertomus, kertomus uudesta työpaikasta sekä psykopaattijohtajakertomus (Järvensivu 2016). Yllä olevan kertomuksenkin saisi vaivatta muovatuksi miksi tahansa näistä, mutta vaivalloisempaa olisi päätellä, mikä niistä olisi enemmän ja mikä vähemmän ’totta’. Ehkä (ura)kertomusten sijasta pitäisi puhua enemmän kertomisesta verbinä ja prosessina, joka muuttaa menneiden tapahtumien merkitystä joka hetki, sitä mukaa kuin kertominen etenee.
Järvensivu, A. (2016). Hiljaisuudesta kertomuksiksi: työelämän sosiaalisesta kärsimyksestä. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 53(3). https://journal.fi/sla/article/view/59157
Onnismaa, J. (2021) Organisaation aika, muisti ja etiikka. https://basambooks.fi/tuote/jussi_onnismaa/organisaation_aika_muisti_ja_etiikka/9789523790636
toimittanut: Tiina Äijänaho