Hanna Reinikainen
Ammatin valinta ja tulevaisuuden kuvittelu saattaa muistuttaa kartatta ja kompassitta hortoilua hernerokkasumussa tuntemattomassa maassa. Oma uratarinani on kehityskertomus agraariyhteiskunnan perinnön ja globaalistuneen tietoyhteiskunnan välimaastossa.
Ihanuutta ja järkeilyä
Päätymistäni nykyiseen työhöni yliopiston uraohjaajaksi ja maahan muuttaneiden työllistymisen edistäjäksi en olisi lapsena tai nuorena osannut ajatella mahdollisuutena siintämässä tai edes olevan olemassa. Esimerkiksi opinto-ohjaajan työ, jota tämä pesti jollain lailla muistuttaa ja jota olin koulussa nähnyt, tai minkäänlainen koulussa työskentely, ei vaikuttanut erityisen hohdokkaalta. Ajattelin, että kun kerran koulusta pois pääsee, ei todellakaan kiinnosta sinne enää ikinä palata. Ja en kyllä palannutkaan, paitsi vuosikymmeniä myöhemmin pariin lyhyeen sijaisuuteen, jotka yhä vahvistivat alkuperäistä vakaumustani.
Sen sijaan yliopistossa viihdyin, tykkäsin opiskella mitä sielu sietää ja välillä tuntui epätodelliselta, kun sai vaan päivät pääksytysten lillua ihanassa taide- tai tiedenautinnossa: Lukea proosaa, draamaa ja runoja. Katsoa elokuvia, näytelmiä, kuvia, karttoja ja rakennuksia. Puhua vieraita kieliä, asua ulkomailla. Lukea taide-, kirjallisuus- ja yhteiskuntateoriaa, kielitiedettä, historiaa, sosiaalisia suhteita, ihmisten kokemuksia, kansojen kohtaloita, psyyken kerroksia. Kerta kaikkiaan ihmeellistä ja ihanaa, mutta ilman erikoisempaa käsitystä siitä, mistä tällaisten asioiden tuntijan olisi mahdollista saada töitä ja tehdä tarkkaan ottaen mitä.
Ajattelin, että jos opiskelen jotain, mistä tykkään, on todennäköisempää päätyä tekemään jotain samantyyppistä hommaa. Järkeilin myös, että jos opiskelisin johonkin varman päälle työllistävään ankeaan ammattiin, olisi koko loppuelämä luultavasti ankeaa. Voi olla, että tämä vakaumus oli syntynyt siihenastisen työhistoriani kautta. Seuraavana kesänä oli helppo saada samalta mansikkafarmilta uusi pesti. TET-jakson kahvilatyökokemuksella sain kesätöitä ja myöhemmin toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen kahvila-alalla. Sama näytti poikivan lisää samaa.
Koulutususkoa ja mahdollisuuksien rajoja
Äitini oli iskostanut minuun omillaan toimeen tulemisen tärkeyden: Naisella tulee olla oma ammatti, toimeentulo ja taloudellinen itsellisyys. Ainut konsti tähän oli hankkia kunnollinen koulutus. Edellisten sukupolvien tyttäret olivat olleet hyväoppisia, mutta heitä ei ollut kotoa käsin koulutettu kansakoulua pidemmälle. Ei ollut ollut tapana ennenkään pienviljelijäporukoissa, hyvin välttivät piikomaan ja emännäksi ilmankin.
Teollistuminen ja yhteiskunnan rakennemuutos viskasivat vanhempani 1950-luvun lopulla kaupunkiin elantoaan hankkimaan. Kun hyvinvointivaltio vielä uudisti koulutusjärjestelmänsä 1970-luvulla umpiperättömäksi ja pääosin verovaroin kustannetuksi, tuli hyväoppisena johtotähdekseni epämääräinen ajatus hankkia mahdollisimman korkea koulutus.
Mahdollista oli ensiksikin lukio, jonka oli yksi edellisen sukupolven serkku suorittanut. Sen jälkeen oli luonnollista mennä yliopistoon, enhän halunnut kauppaopistoon, insinööriksi tai sairaanhoitajaksi. Yliopiston oppiaineet kouluaineita ja professioaloja lukuun ottamatta olivat aika epäselviä tai kaukaisia. Esimerkiksi ympäristöhygieniasta tuli mieleen lähinnä viemärit, psykologiasta Pavlovin kuolaavat koirat ja sosiologiasta ei yhtään mitään. Olin aina tykännyt englannista ja pääsykokeisiin ei tarvinnut lukea kirjoja. Ensimmäisen alan valinta tuli tehtyä näillä perusteilla.
Akateemista hortoilua
Siinä kävi sitten niin kuin Mari Käyhkön (2020, 15) tutkimuksen naisille, että tein vahingossa erittäin hyvän gradun ja minua pyydettiin jatko-opiskelijaksi ja laitokselle töihin. Tuumasin, että se vaikutti hienolta ja vähemmän vaivalloiselta kuin ranskan kielen opiskelu, joka oli suunnitelmani työllistymisedellytysten parantamiseksi jollekin epämääräiselle ”kielialalle”.
Ajauduin jonkinlaiseen akateemiseen uraputkeen tai johonkin, missä oli kai tarkoitus haluta professoriksi tai ainakin tuntea suurta paloa. Hortoilin ennen pitkää eksyksissä ja ihmeissäni, että mitähän tästä nyt tulee, kun palo vain hiipuu, tekstiä ei synny eikä samoja juttuja jaksa enää käydä seminaareissa puhumassa, ja päättelin, että ei varmaan mitään. Lisuri sai kelvata tähän hätään ja varsinainen akateeminen ura jäädä kuivumaan toistaiseksi.
Alun perin kuvitelma mahdollisimman korkeasta koulutuksesta ylsi jonnekin silloisen filosofian kandidaatin tutkinnon paikkeille. Sen perusteella sai hakea maisterin arvoa. Tikapuita kiivetessä tulikin näköpiiriin yhä korkeampia kruunuja. Ja se korkein olikin vasta pääsylippu varsinaisiin akateemisiin mittelöihin. Uuvuttamaan kävi jo ennen lähtöviivaa (Käyhkö 2020, 16).
Mahdollisimman korkeaksi paljastuneen koulutuksen tavoittelusta luopuminen on vaatinut surutyön tekemistä. Jos inhimillinen ja psykologinen pääoma olisikin riittänyt, karahti hanke motivaation ja sosiaalisen, kulttuurisen ja identiteettipääoman puutteeseen (Tomlinson, 2017). En sitten kuitenkaan pystynyt kuvittelemaan itseäni sulavan soljuvana opettaja-tutkijana, jollaiseksi olisi kaikesta päätellen pitänyt haluta. Toinen käyttötarkoitus, mitä tohtorin tutkinnolle pystyin kuvittelemaan, olisi ollut jonkunlaisen tirehtöörin työhön tähtääminen.
Suunnanmuutosta ja agentuuria
Olin kuitenkin tutkijantyön ja hallintohommien ohessa vastannut myös oppiaineen opiskelijoiden ohjauksesta ja neuvonnasta. Se tuntui näistä kolmesta kaikkein mielekkäimmältä ja järkevimmältä, vaikka kenenkään elämänsuuntien tai koulutusvalintojen pohdinnassa auttamiseen ei ollutkaan minkäänlaista osaamista. Siispä oppia hankkimaan tästä mielenkiintoisesta alasta, josta voisikin tulla oma työmaani.
12 vuoden kuluttua tästä oivalluksesta oli kourassa kasvatustieteen maisterin paperit ja opinto-ohjaajan pätevyys. Ensin piti kuitenkin opiskella kasvatustiedettä, aikuiskasvatusta, opettajan pedagogiset, tehdä töitä kääntäjänä, englannin opettajana, amanuenssina, koordinaattorina ja suunnittelijana ja suorittaa ohjauksen maisteriopinnot. Näinä vuosina tulivat tutuiksi myös erilaiset työvoimapoliittiset koukerot ja rahoitusmahdollisuudet.
Välillä mietin, olenko lunastellut edellisten sukupolvien koulutuksellisia vaille jäämisiä, ponnistellut heidän edestään ja todistellut, että hekin olisivat pystyneet, jos olisivat saaneet. Hyvin vaistonvaraisesti olin tilaisuuksiin tarttunut, ajautunut tai pyrkinyt aina siihen asti, kunnes lopetin ajelehtimisen ja aloin suunnitelmallisesti pyrkiä kohti ohjausammattilaisuutta. Rupesin tähtäämään aikuisten ohjaajaksi etupäässä korkeakouluympäristöön, opiskelun ja sen mahdollistamien urapolkujen tukijaksi ja kuvittelijaksi, en niinkään itse millekään perinteisen nousujohteiselle uralle tai estradille. Yliopisto työympäristönä on jokseenkin miellyttävä ja oikealla asialla tuottaessaan tutkittua tietoa ja ajattelu- ja medialukutaitoisia ihmisiä.
Oli myös helpottavaa saada siirtää tähtäin vertikaalista horisonttiin. Minun ei tarvinnut enää kiivetä yhä jyrkempiä vuorenrinteitä kohti kunnian kukkuloiden huippuja, vaan voin ihan rauhassa tutkia ja löytää loivempia maastoja ja polkuja. Valaisen samalla tietä myös muille ei-akateemisista taustoista tuleville. Käytän maalais- ja työläistaustaani Käyhkön (2023, 72) tutkimuksen yliopisto-opettajanaisten tavoin rikkautena, resurssina ja käyttövoimana kohdatessani eri syistä epävarmoina hortoilevia opiskelijoita. Olen kaksoisagentti ja liittolainen, jalat tukevasti kahden maan kamaralla.
Nykyinen työni liittyy vahvasti myös yliopiston kansainvälisten urapalveluiden kehittämiseen ja ulkomaalaisten opiskelijoiden työllistymisedellytysten parantamiseen Suomessa. Saatan ollakin kolmoisagentti: Viestin välittäjä, maalaisjärjellä selittäjä ja rohkaisija en ainoastaan ensimmäisen polven akateemisten vaan myös ensimmäisen polven suomalaisten asialla.
Lähteet
Käyhkö, M. 2020. ”Osaanko mä nyt olla tarpeeks yliopistollinen?” : työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset ja luokan kokemukset. Sosiologia, 57(1), 7–25. Saatavilla osoitteesta https://journal.fi/sosiologia/article/view/124428
Käyhkö, M. 2023. ”Sosiaalista nousua en oo miettiny”. Työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset, yliopistotyö ja eletty luokka. Teoksessa M. Kalalahti, H. Silvennoinen, J. Varjo & M. Vilkman (toim.) Koulutus ja yhteiskuntaluokka. Tampere: Tampere University Press, 72–94. Saatavilla osoitteesta https://doi.org/10.61201/tup.865
Tomlinson, M. 2017. “Forms of graduate capital and their relationship to graduate employability”.Education + Training, 59(4), 338–352. Saatavilla osoitteesta www.emeraldinsight.com/0040-0912.htm
Kirjoittaja
FL, KM, Hanna Reinikainen työskentelee uraohjaajana Itä-Suomen yliopistossa Joensuun kampuksella.